ASIA JOSTA EI PUHUTA

Tekee mieli usein kirjoitella pidempää postausta tänne. Olen kuitenkin todella huono kirjoittamaan tekstiä suomeksi ja mulla on vaikeeta saada sanottua niitä asioita mitä mietin. Nyt kuitenkin aion yrittää!

Pakko kertoa teille että tuntuu, että olen vihdoin löytänyt jonkinlaisen rauhan mun sisällä. Podcastin aloitettua olen vihdoin tajunnut miten isoja askelia olen tehnyt elämässäni. Mua harmittaa että podcasti on ruotsiksi ja että mun suomenkieliset ystävät/lukijat eivät ole päässeet kuuntelemaan sitä. Podissa kuitenkin puhutaan todella avoimesti masennuksesta ja ahdistuneisuudesta. En ole koskaan aikasemmin maininnut blogissani masennuksesta, josta olen kärsinyt aikaisista teinivuosista lähtien. Asia oli uusi myös monille ystävälleni jotka kuulivat asiasta vasta kun puhuttiin siitä meidän podcastissa.

On vaikeaa kirjoittaa miten pahasta masennuksesta on ollut kyse. Mietin että haluanko todellakin että kaikki tietää siitä. Mitä hyötyä siitä on jos kerron siitä? Kun puhuimme asiasta podcastissa ensimmäistä kertaa, on tullut kymmeniä viestejä nuorilta tytöiltä jotka ovat kiittäneet meitä siitä että puhutaan asiasta niin avoimesti. Olen saanut niin monta ihanaa viestiä että olen jopa alkanut itkemään pari kertaa. Jos asiasta avoin puhuminen auttaa edes yhtä ihmistä, niin sitten uhraudun ja kerron vielä enemmän omista kokemuksista.

Olen ehkä yrittänyt tavoitella jotain täydellistä elämää. Tai että se ainakin näyttää täydelliseltä ulkopuolisille. Luin äsken läpi vanhaa blogiani ja luin postauksia jotka oli kirjoitettu kaksi päivää siitä kun olin päässyt sairaalasta kotiin, viimeisen alamäen jälkeen. Olin ollut masentunut pitkään ja tuntui siltä että mikään ei enää auttaisi. Inhosin jokaista päivää. Toki oli hyviä päiviä ja jaksoin tsempata mutta kun täytin 20 vuotta, iskin pohjaan ja yritin tappaa itseni. Näiden sanojen kirjoittaminen on vaikeinta mitä olen koskaan joutunut kirjoittamaan. En kirjoita näitä asioita huomionhakuisesti. En ole koskaan maininnut näistä asioista blogissani, koska minusta tuntuu vain niin typerältä kirjoittaa tällaisesta aiheesta. Tuntuu että nämä asiat eivät kuulu kenellekkään muulle. Ja olen huomannut että se on isoin ongelma masennuksessa. Siitä ei saa puhua avoimesti. Mua on hävettänyt että olen “ainoa” joka on masentunut. Missään kukaan ei kerro masennuksesta ellei se ole henkilö joka on värjännyt hiukset mustiksi ja viiltänyt ranteet täyteen arpia.

En oikein tajunnut ikinä miksi minä olin masentunut. Mulla oli maailman paras lapsuus ja ihana elämä. Kuitenkin kaikki tuntui paskalta ja en nähnyt tulevaisuutta. Masennus ei jotenkin sopinut minulle joten en myöskään hakenut apua ennenkuin aloin oikeasti satuttaa itseäni ja välillä pelkäsin mitä voisin oikeasti tehdä itselleni. Nyt pari vuotta myöhemmin olen terve ja pystyn oikeasti näkemään että masennus on sairaus, josta pystyy parantumaan.

Olen elävä esimerkki siitä. Mulla on arpia kehossani muistuttmassa minua siitä. Arpia joista olen joutunut valehtelmaan ja jengi on naureskellut “näyttää ihan silt ku oisit viillellyt ittees haha”. Olen menettänyt töitä masennukseni takia myös. Mutta olen esimerkki siitä että jos vain haluaa parantua niin se on mahdollista. Haluan että tämä puheenaihe olisi tavallisempi. Niin monet ihmiset kärsivät masennuksesta tai muusta psyykkisestä sairaudesta. Haluan että siitä pystyy keskustelemaan.

Nyt tuntuu siltä että siitä on tarpeeksi kauan aikaa. 2 vuotta. Nyt se tuntuu kaukaiselta asialta ja asialta jonka voin jakaa muille. Nyt olen vahva. Jos olen voittanut tuollaisen masennuksen, niin tiedän että pystyn mihin vain. Tuon viimeisen alamäen jälkeen tein elämääni suuria muutoksia. Ja aloitin parantumisen. Ensin tarvitsin ammattiapua. Mutta koin jonkun ajan jälkeen että mitkään lääkkeet tai lääkärit ei pystnyt auttaa minua vaan minä itse. Tottakai tarvitsin niitä molempia päästäkseni pois siitä syvimmästä mutta sen jälkeen olen pärjännyt omillani. Se on tietenkin henkilökohtainen prosessi kaikille ja kaikki tarvitsevat erilaista apua.

Toivon että mun tekstillä rohkaisen teitä auttamaan itseänne tai ystävää joka kärsii masennuksesta. Apua on saatavilla ja siitä pääsee pois. Uskokaa pois. Näitä asioita on ollut niin paljon helpompi sanoa podcastissa kuin mitä kirjoittaa.

cb6a1223

Kaikki ei ole aina niin miltä se ulkopuolelta näyttää. 600 sanaa saa tältä erää riittää. Pitäkää ihana ilta, puss.

7 thoughts on “ASIA JOSTA EI PUHUTA

  1. Niin voimakas kirjoitus, kiitos kun kirjoitit. Sun blogia monta vuotta lukeneena, oon aina ihaillut sitä, miltä sun elämä ulospäin näyttää. Kaikki on näyttänyt hyvältä: on huippuja ystäviä, kiinnostavia proggiksia, paljon menoja, ihana koira jne. Itsekin masennuksen ja vakavan syömishäiriön sairastaneena voin samaistua ajatuksiisi tosi monilta osin. Masennuksesta pitäisi pystyä puhumaan avoimesti, sitä ei pitäisi koskaan hävetä.
    Kiitos, että sä Ronja puhut, se on tärkeää! Ihanaa loppuviikkoa!

  2. Ihana Ronja ja niin rohkea. Tiedä, ettet ole ainoa ja masennusta on erilaista ja se on todella yksilöllistä, miten sen kokee tai miten se ilmenee.
    Voin vaan kuvitella, miten vaikealta tää teksti on ollut kirjoittaa. Kiitos, että jaoit tarinasi.

  3. Du är verkligen modig. Det är så många unga som går igenom precis samma, vi bara inte vet om varandra för ingen talar om det. Vi är hjärntvättade till att det är något att skämmas för och som skall gömmas och täckas under mattan. Det behövs mänskor som du som söndrar tabun och vågar börja tala om det som alla andra tiger om.

  4. Hyvin kirjoitettu postaus Ronja. Olet hyvä esikuva! Ja tsemppiä elämääsi❤️

  5. Kiitos Ronja tästä tekstistä<3 Oon ihan varhaisteinistä asti kärsinyt lievästä masennuksesta ajoittain ja lukion loputtua tilanne vain paheni. Olin ajatellut pitää pari välivuotta ennen kun alan miettiä jatko-opiskeluja, mutta jo ensimmäisen välivuoden aikana aloin oireilla ihan konkreettisesti, nimittäin yöheräilyinä. Mun elämän piti olla helppoa ja huoletonta. Käydä vaan töissä ja tehdä kivoja juttuja. Ympärilläni oli poikaystävä, paras kaveri ja paljon muita kamuja. Silti, jokainen yö heräsin tasan 4.00 ahdistukseen, enkä saanut unta uudelleen vasta tuntien päästä. En osannut edes yhdistää tätä masennukseeni, mutta ku ihmettelin äidilleni ääneen hän kertoi sen olevan tyypillinen masennuksen oire.
    Olen nyt 22 vuotta ja opiskelen itsekseni, jotta pääsisin lääkikseen. Jotenkin en kehtaa oikein koskaan puhua masennuksestani kenellekkään, kun päällisin puolin mulla näyttää niin kuin kaikki olis todella todella hyvin. On kuitenkin parin ihmistä, kenelle oon kertonut että tällaisen asian kanssa kamppailen joka vuosi, joka on helpottanut. Kuitenkin tuntuu että tässä iässä niin moni käy samoja tuntemuksia läpi. Oon myös koettanut panostaa viime vuosina siihen, että en yritä pakolla ylläpitää ihmissuhteita, jotka ottaa enemmän kuin antaa. Oon yrittänyt pitää itsestäni huolta ja kuunnella ja olla armollinen, silloin kun tuntuu että täytyy levätä. Tiedän että vielä on paljon opittavaa, mutta kuitenkin nykyään onnistun saamaan välillä arjessani tuntemuksia, että mun elämähän on aika kivaa ja tulevaisuus näyttää sittenkin valoisalta. Vaikka mun lukio aikaiset tyttökaverit ei ollut ehkä kovin hyviä ystäviä sittenkään, uskon että niitä hyviä ja aidosti välittäviä tyyppejä tulee kyllä vastaan kun pitää mielen vaan avoimena:)
    Tsemppiä sulle Ronja ihan kauheena!<3 Jos sulla on jotain konkreettisia vinkkejä tai ihan vaan asoita joita olet ymmärtänyt, jotka on auttanut sua paranemaan, olis ihan mahtavaa kuulla niistä!

    ps. Oon yrittänyt kommentoida monia sun postauksia mutta tällä hetkellä se on tosi vaikeeta tehdä, kun tää vaatii aina wordpress (?) tunnukset… 😦

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s